Keskeytyksistä ja muista riivaajista

Kuulun niihin, joiden on pitänyt oppia väsymisen ja ylikuormittumisen kautta asettamaan itse rajat etänä ja verkostoissa tekemälleni työlle. Koville on ottanut.
Keskellä verkostoja

Kohentuuko keskittyminen kotikonttorissa, vai katkeaako ajatus entistä pahemmin? Työn kuormittavuus ja jaksaminen saavat uusia ulottuvuuksia, kun meistä valtaosasta tuli etätyöntekijöitä ja -opiskelijoita liki yhdessä yössä.

Tänä keväänä olen istunut ja seisonut monta virtuaalikokousta niin, että jonkun kotikonttorista ovat kaikuneet toisen palaverin tai etäkoululaisten äänet. Joku on valitellut, että verkkoneuvotteluja on peräkkäin niin monta, että ruokaa ei ehdi rauhassa syödä, saati tehdä.

Noihinkin tilanteisiin sisältyy psykososiaalisen kuormituksen piirteitä:

  • Tekeminen keskeytyy tai keskittyminen häiriintyy melun tai muun ulkopuolisten tekijän vuoksi.
  • Palavereiden väliin ei jää riittävästi taukoja, jotta aivot saisivat rauhassa levähtää ja siirtyä aiheesta toiseen.
  • Jos työpäivän aikana ei ehdi syödä tasaisin väliajoin, voi lopulta loppua puhti tai ruoaksi tulee napsittua sitä sun tätä epäterveellistä.

Verkostot tulevat kotiin

Yhtäkkiä digiaika ja koronavirus ovat tehneet kodistamme kaiken toiminnan keskuksen, asuimmepa yksiössä, kaksiossa tai omakotitalossa yksin, kaksin tai monikkona.

Nyt yhä useampi pääsee osaksi verkostomaista työskentelyä, jossa kohdataan virtuaalisten alustojen kautta. Mikä tuottaa nyt työn iloa? Mikä stressaa? Rikkooko työ kotirauhan – vai kodin levottomuus työrauhan? Ahdistaako yksinäisyys ja tuen puute?

Vaivaako epätietoisuus, mitä tässä pitikään tehdä ja mihin mennessä? Pätkiikö netti monta kertaa päivässä? Menevätkö yöunet sekaisin, kun työpaikan ovea ei voi sulkea ja sen velvoitteita jättää konkreettisesti taakse päivän lopuksi?

Minäkin olen osallistunut kolmena päivänä peräkkäin ties minkä verkkoalustan kautta viiden kuuden tunnin keskusteluihin, pohdintoihin ja suunnitteluihin. Kolmeen päivään on mahtunut verkostokavereita yhteensä liki viidestäkymmenestä eri organisaatiosta ja yrityksestä. Osaa heistä en kohtaa kasvotusten ehkä koskaan.

Neljäntenä päivänä olen jo mieluiten vaiennut virtuaalisesti ja keskittynyt käsinkosketeltaviin papereihin ja kirjoihin. Siinä vaiheessa olen toivonut, että seuraava päivä tarjoaisi kosmista hiljaisuutta ajatteluun ja kirjoittamiseen – ja palautumiseen. Kulkeminen koiran kanssa lähimetsissä on näyttäytynyt henkisenä pakotienä ja pelastuksena.

Työn kuormittavuus pitää arvioida

Jatkuva aktiivinen ja passiivinen läsnäolo verkostoissa auttaa paitsi tekemään töitä, se myös rasittaa. Ensin havahdumme ehkä fyysisiin kipuihin ja jumituksiin, mutta vakavin ja vaarallisin psykososiaalinen kuormitus kasvaa vaivihkaa.

”Jos tietotulva tukkii sähköpostimme ja pääkoppamme, joudumme koko ajan seulomaan, mihin kiinnitämme huomiota ja minkä ohitamme merkityksettömänä. Jos multitaskaamme eli teemme monia asioita samanaikaisesti, toimintamme pirstaloituu emmekä keskity kunnolla oikein mihinkään.”
Lainaus on kirjastani Jaksamisen rajat – Psykososiaalinen kuormitus, työuupumus ja työsuojelu (Basam Books 2020).

Perinteinen työsuojelu koskee työntekijöitä, joilla on työnantaja. Työnantajan on arvioitava myös etä- ja verkostotyön vaarat. Työt on suunniteltava ja niitä johdettava niin, että psykososiaalinen kuorma ei uuvuta eikä sairastuta. Tässäkin mielessä työskentely kotona tuottaa uutta ratkottavaa.

Jos työsuhdetta ja työnantajaa ei ole, jää nykymuotoisen työsuojelun ulkopuolelle. Se on työelämän ja työnteon muotojen monipuolistuessa iso yhteiskunnallinen haaste. Tarkoittaako se lakimuutoksia? Ainakin se tarkoittaa sen oivaltamista, että jokaisen työn kuormitus- ja vaaratekijät pitää arvioida, myös freelancerin ja yksinyrittäjän. Kuka sen tekee ja minkä tahon avustamana?

Kuulun niihin, joiden on pitänyt oppia väsymisen ja ylikuormittumisen kautta asettamaan itse rajat etänä ja verkostoissa tekemälleni työlle. Koville on ottanut. Silti tunnustan: Rakastan digitaalisia yhteyksiä ja tietotekniikan suomia mahdollisuuksia!

Teksti Merja Karjalainen

Blogi on alun perin julkaistu Humanistisen ammattikorkeakoulun yhteisöpedagogien blogisarjassa huhtikuussa 2020.

Käsittelen blogissani työelämää ja varsinkin työsuojelua ja työhyvinvointia, jotka ovat olleet minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Olen opiskellut myös työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Kirjani Jaksamisen rajat. Psykososiaalinen kuormitus, työuupumus ja työsuojelu ilmestyi syksyllä 2020 (Basam Books).

Jaa: