Rahat ja henki – millainen työpaine lopulta rikkoo ihmisen?

Työnteon olosuhteet eivät ole vain työpaikan sisäisiä eivätkä vain työnantajan ja työntekijän välisiä asioita.

”Rahat tai henki”, uhkasi muinoin maantierosvo lännenelokuvissa ja osoitteli aseellaan. Kohtaus tuli mieleeni lukiessani hiljattain Helsingin Sanomista hyvinkoulutetuista rahamaailman raatajista, juristeista ja pankkiireista, joiden työviikot ovat 60–80-tuntisia ja tiukkojen diilien viikkoina 90–100-tuntisia. (HS Visio 29.4.2021.)

Maantierosvon uhkauksen tosin voi muuttaa muotoon: rahat ja henki – rahat ja terveys. Terveys vaarantuu, eikä vain finanssi- ja asianajoalalla, vaan missä tahansa töissä, joissa tehdään ylipitkiä työpäiviä ja -viikkoja ja joissa tekijöitä ei ole riittävästi tehtäviin ja työn vaativuuteen nähden. Monissa ammateissa vaaditaan paineensietokykyä, mutta millainen paine lopulta rikkoo ihmisen?

Monissa ammateissa vaaditaan paineensietokykyä,

mutta millainen paine lopulta rikkoo ihmisen?

Kun keskimääräinen viikkotyöaika ylittää neljäkymmentä tuntia viikossa ja varsinkin kun se ylittää pitkäkestoisesti viisikymmentä tuntia viikossa, tutkimusten mukaan sekä masennuksen että sepelvaltimotaudin riski kasvaa. Kun työn tavoitteet on asetettu korkealle mutta vaikutusmahdollisuudet omiin tehtäviin ovat heikot, psyykkisen kuormittumisen ohella lisääntyy sydänsairauksien uhka.

Kohtuuttomat tavoitteet sekä niistä aiheutuva aikapaine ja kasvanut työmäärä rasittavat mielen lisäksi sydäntä ja verisuonistoa. Jos työ sisältää toistuvasti yllättäviä tilanteita eli ennakoimattomuutta ja hallinnan tunne kärsii, sekin käy sydämen päälle. Kiire ja liiallinen työmäärä ovat yhteyksissä myös tuki- ja liikuntaelinsairauksiin. Kun työikäinen nukkuu liian vähän, vanhuudessa häntä odottaa riski sairastua dementiaan.

 

Mikä tai kuka on työpaikallamme aikamme maantierosvo, joka terveyttämme ja henkeämme näyttää uhkaavan? Se tai hän ei ole yksiselitteisesti vain työnantaja tai esimies eikä se ole myöskään meissä itsessämme oleva ylikiltti, ylivaativa, yliahne suorittaja. Se on muuttunut työelämä, jonka ongelmia pitää korjata yhdessä sekä työpaikoilla että yhteiskunnassa.

 

Kun uutisoidaan juristien epäinhimillistä työoloista, jään ihmettelemään, eivätkö juristit tunne työturvallisuuslakia. Samaa olen ihmetellyt jokaisen julkisuudessa kerrotun työuupumustarinan yhteydessä.

Syksyllä 2021 oikeudessa käsitellään tapausta, jossa työnantaja oli koko kolmen vuoden työsuhteen ajan tietoinen asiantuntijatyötä tehneen työntekijänsä ylikuormittumisesta. Työntekijä sai työsuhteensa aikana aivoverenkiertohäiriön ja lopulta irtisanoutui, kun työnantaja ei aktiivisesti lähtenyt korjaamaan kuormittavia työolosuhteita edes sairaskohtauksen jälkeen. Työsuojelutarkastuksen jälkeen työsuojeluviranomainen vei tapauksen poliisitutkintaan, ja esitutkinnan valmistuttua syyttäjä nosti työantajaa vastaan syytteen työturvallisuusrikoksesta.

Tuo oikeustapaus on hyvä muistutus kahdesta asiasta. Työnteon olosuhteet eivät ole vain työpaikan sisäisiä eivätkä vain työnantajan ja työntekijän välisiä asioita. Työolojen terveyttä ja turvallisuutta valvoo viranomainen, ja työsuojelun perälautana toimii lopulta oikeuslaitos.

Toinen muistutus liittyy siihen, että ylikuormitus tosiaan altistaa mielenterveydenhäiriöiden lisäksi vakaville fyysisille sairauksille, kuten aivoverenkiertohäiriöille, sydän-, verisuoni-, tuki- ja liikuntaelinsairauksille, vanhoille kansantaudeillemme.

 

Työsuojelun lakisääteisyys kannattaa työpaikoilla kääntää voimaksi. Kun se on joka tapauksessa hoidettava, on järkevää hoitaa se niin, että siitä on myös hyötyä pitkäjänteisesti jaksamisen tukemisessa ja ylikuormittumisen estämisessä. Silloin ei tarvitse koko ajan yrittää keksiä uusia hankkeita, ohjelmia ja tempauksia työhyvinvoinnin tueksi.

 

Teksti Merja Karjalainen

Kuva Vijay Putra/Pexels

Käsittelen blogissani työelämää ja varsinkin työsuojelua ja työhyvinvointia, jotka ovat olleet minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Olen opiskellut myös työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Kirjani Jaksamisen rajat. Psykososiaalinen kuormitus, työuupumus ja työsuojelu ilmestyi syksyllä 2020 (Basam Books).

Jaa: